KKO 2011:43 - oikea päätös
Kirjoituksen teemasta
Korkein oikeus antoi 21.6.2011 ratkaisunsa ylimääräistä muutoksenhakua koskevassa asiassa, jossa hakija vaati KKO 2010:23 ennakkopäätöstä purettavaksi sillä perusteella, että kyseessä oli ollut väärän lain soveltaminen. Hänen mukaansa oikeudenkäymiskaaren mahdollistava purkaminen tuli mahdolliseksi, koska perustuslakivaliokunta (PeVL 57/2010 vp) oli käsitellessään lakiehdotusta koskien yksityistä pysäköinninvalvontaa, todennut, ettei sen mielestä lakiehdotusta voitu toteuttaa perustuslain 124 §:stä johtuen. Hakijan mukaan perustuslakivaliokunnan lausunnosta aiheutuu, ettei myöskään aikaisempi ratkaisu voi olla lainmukainen.
Korkein oikeus ei hyväksynyt argumentaatiota, vaan päätyi erilaiseen ratkaisuun kuin aiemmat oikeusasteet. Niiden mukaan oikea sovellettava laki olisi ollut tieliikennelaki, jossa säädetään luvattomasta pysäköinnistä sekä siihen liittyvästä pysäköintivirhemaksusta. Sen sijaan yksityisestä pysäköinninvalvonnasta ei ollut tapahtumahetkellä, eikä edelleenkään ole, säädetty mitään. Korkeimman oikeuden mukaan tämä olikin olennaista, koska sen mukaan perustuslakivaliokunnan argumentaatiolla voi olla merkitystä vain tulevaa lainsäädäntöä koskien. Niinpä korkein oikeus edelleen säilytti kantansa, ettei kysymys ollut julkisesta pysäköinninvalonnasta ja sen privatisoinnista, vaan sopimusoikeuteen perustuvasta sopimussakosta.
Ratkaisu sai (Ylen mukaan) välittömän tuomion Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojaselta, hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpäältä ja Itä-Suomen yliopiston rikos- ja prosessioikeuden professori Matti J. Tolvaselta. Heidän mukaansa korkein oikeus ei ole ymmärtänyt mistä oikeudellisesta instrumentista on kysymys. Ojasen mukaan KKO on unohtanut perustuslain, Mäenpään mukaan KKO on mennyt lainsäätäjän tontille tehdessään päätöksiä privatisoinnista ja julkisten tehtävien ulkoistamisesta. Tolvanen sen sijaan toteaa yksiselitteisesti, että kyseessä on politikointi, koska kysymys on hänen mielestään julkisen vallan privatisoinnista.
Professorikolmikon kanssa vastakkaista mieltä on (Uuden Suomen mukaan)prosessioikeuden professori Jyrki Virolainen Lapin yliopistosta, jonka mukaan korkein oikeus teki oikean ratkaisun. Hänen mukaansa kysymys nyt käsitellyssä asiassa oli erilaisesta tilanteesta, kuin perustuslakivaliokunnan käsittelemässä. Niinpä KKO ei hänen mukaansa voinut tehdä toista päätöstä, eikä professorikollegoiden väitteille ole saatavissa prosessuaalista tukea.
Kokonaisuudessaan asia näyttäisi liittyvän kiistaan myös eri valtainstituutioiden välisistä suhteista. Kysymys on siten samasta asiasta, jota julkisoikeuden professori kunta taannoin kritisoi. Heidän mukaansa vallan kolmijako on Suomessa hämärtynyt ja tähän vedotaan myös tässä.
Mistä korkein oikeus nyt päätti?
Korkein oikeushan ei käsitellyt enää uusimmassa tapauksessa itse yksityistä pysäköinninvalvontaa, vaan kysymys oli aiemman päätöksen purkamisen edellytyksistä. Oikeudenkäymiskaaressa on annettu kriteerit millä perustein päätös on purettavissa. Tällöin edellytetään ilmeistä väärän lain soveltamista. Nyt tällaisesta ei ole kyse, koska perustellusti on voitu alkuperäisessä ratkaisussa päätyä myös toiseen ratkaisuun. Ilmeinen väärän lain soveltaminen tulisi kysymykseen nimittäin vain jos lakivalinta olisi tehty virheellisesti, esim. jos soveltuva säännös olisi ollut olemassa ja KKO ei olisi sitä soveltanut. Nyt tilanne oli kuitenkin epäselvä ja KKO:n on pitänyt ratkaisupakkonsa nojalla tehdä ratkaisu, joka tosin syntyi äänestyspäätöksellä 3-2.
Eli kritiikki korkeimman oikeuden politikointia kohtaan on aiheeton. He käsittelivät ylimääräistä muutoksenhakua, eivät substanssiasiaa.
Yksityinen pysäköinninvalvonta ja privatisointiteoria
Perustuslakivaliokunnan lausunnossa lähdettiin liikkeelle siitä, että kysymys olisi pysäköinninvalvonnan privatisoinnista, jota tulee arvioida 124 §:n näkökulmasta. Perusteluna oli myös se, että luvattomasta pysäköinnistä on säädetty julkinen lainsäädäntö, jota sitten sovelletaan ja koska näin on, sen siirtäminen yksityisille on privatisointia, joka pitäisi tehdä eduskunnan päätöksellä.
Korkein oikeus tai sen enemmistö ei ole ajatellut näin. Sen mukaan kysymys on sopimusoikeudellisesta, yksityisestä oikeussuhteesta. Tällaisia vastaavia on sopimusoikeuden järjestelmä täynnä. Ne voivat perustua lakiin tai olla perustumatta, usein ne perustuvatkin sopimuksen sisältöön. Tällöin kysymys ei ole julkisoikeudellisesta toimenpiteestä.
Niinpä privatisointiteoria ei ole paikkaansa pitävä. Se, että omistusoikeuteen perustuen, joku määrää ehdot oman alueensa käyttämiselle, ei ole julkista toimintaa tai julkisen vallan käyttöä, vaan yksityistä sopimustoimintaa. Eli perusta tässä kritiikissä on jotenkin väärä tai väärin johdettu.
Mistä se sitten johtuu? En nyt lähde suoraan väittämään, mutta kriitikkojen yhteiskuntaideologisilla ja oikeusteoreettisella painotuksella voi olla merkitystä tälle. Tapa, jolla kyseiset henkilöt ymmärtävät juridiikan on nimittäin sellainen, että se suosii nimenomaan juuri tämän tyyppistä argumentaatiota. Sinänsä tämä on perusteltua, mutta vastaavasti taas toisista lähtökohdista, voidaan hyvin päätyä toisiin ratkaisuihin. Näkisin tämän osittain oikeistolaisen ja vasemmistolaisen taikka saksalaisen ja ranskalais-amerikkalaisen oikeusteorian tai ehkä enemmän filosofian eroksi, jolla tarkoitan lähinnä sitä keskustelua, jota 1700-1800-luvuilla on eri maissa käyty. Tapa katsoa asioita on siten toinen.
Tältä osin suositan tutustumista Lapin yliopiston velvoiteoikeuden professori Juha Karhun uusimpiin tutkimuksiin koskien rinnakkaisia oikeusjärjestelmiä. Se mielestäni avaa hyvin eroa, mikä julkis- ja yksityisoikeudella on. Oikeutta ei voida pakottaa vain yhteen muottiin, vaan myös toisenlainen toimintalogiikka on. Vaikka itsekin kannatan perustuslain ymmärtämistä koko oikeus- ja yhteiskuntajärjestelmän perustaksi, ei tätä ymmärrystä voida rakentaa vain julkisoikeuden näkökulmasta, vaan tarvitaan myös yksityisoikeuden toimintalogiikan ymmärrystä.
Miten tästä eteenpäin?
Oma näkemykseni on, että nykytila on oikeasti melko selvä, eikä uutta lainsäädäntöä edes tarvittaisi, ellei haluta avata julkista pysäköinninvalvontaa kilpailulle. Yksityinen pysäköinninvalvonta perustuu korkeimman oikeuden ratkaisuun. On selvää, että ne pitää maksaa ja tarvittaessa sopimussakot voidaan ratkaista yleisessä lainkäytössä. Sille on pohja sopimusoikeuden yleisissä opeissa. Sen sijaan jos julkinen pysäköinninvalvonta halutaan yksityistää tai ulkoistaa, niin siihen tarvitaan lakitasoinen normisto.
Kirjoittaja on hallintotieteiden lisensiaatti, joka toimii apurahatutkijana Itä-Suomen yliopiston hallinto-oikeus oppiaineessa.
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
Meille tyypillistä auktoriteettiuskoa tuon oikeustapauksen kritiikki myös kuvaa: liki mikään ei ole mahdollista ilman lakia. Toisaalta ostosten maksamiskäytännöstä valintamyymälässä ei ole säädetty lakia, vaikka tapahtumia on monin verroin enemmän kuin ns. yksityisiä parkkisakkoja (eikä muuten liene tarvittu Korkeimman oikeuden ratkaisua oikeasta kauppakäyttäytymisestä).
Juristien keskuudessa tunnetaan ero sivilistien ja julkisoikeuden osaajien välillä. Tolvasen kommentit minusta kyllä kertovat siitä, että ero näiden välillä on hälyttävän suuri.
Terveisin Kalevi Kämäräinen
No se on tyypillistä sekä rikosoikeudessa että julkisoikeudessa. Perustuslain mukaan rikosoikeudessa vaaditaan aina eksplisiittistä lakia rangaistuksen pohjaksi ja julkisen vallan käytön perustumista lakiin. Yksityisoikeuden taas ei tarvitse perustua lakiin.
Professori Ojasen kritiikkiä hieman ihmettelen siltä kannalta, että kyllähän KKO on perustuslakia puolustanut. Tämä on tapahtunut yksilönvapauden ja sopimusvapauden sekä yksityisen omistusoikeuden suojaamisessa julkisen vallan tarpeettomilta interventioilta. Kysymys on siten yksityisoikeudelle tyypillisestä lähestymistavasta, jota lähtökohtaisesti yksityisoikeudellisia asioita ratkomaan perustettu tuomioistuin tässä ratkoi.
No auktoriteettiuskoa joka tapauksessa. Tokkopa esimerkiksi USA:ssa huudeltaisiin kovasti lainsäädännön perään asiassa, jonka sikäläinen ylin tuomioistuin on perustuslailliseksi havainnut (taitavatpa esimerkiksi kaikki sikäläiset perustuslain muutokset koskea muuta kuin yksityisoikeutta).
Terv. KK
No Yhdysvaltain järjestelmä on hieman erilainen verrattuna mannermaiseen järjestelmään. Common law -systeemissä nimittäin tuomioistuimella on huomattavassa määrin enemmän "lainsäädännöllistä" valtaa, kun meillä.
Edelleen korostan, että tässä ei lakia sinänsä tarvittaisi, vaan tuomioistuimen ratkaisu riittää.
"Murjottaminen kielletty. Osoitat että et murjota hymyilemällä. Hymyilemättä jättämisestä seuraa 100 euron sopimussakko. Kävelemällä tämän kyltin ohi, hyväksyt sopimuksen."
Se mitä monet ratkaisun (maallikko-)kriitikot eivät tajua, että yleinen oikeusperiaate on, ettei epäoikeutettua etua saa syntyä. Se, joka parkkeeraa autonsa väärin, maksamatta tai luvatta saa epäoikeutettua etua.
Tilanne on verrattavissa siihen, että menen ja kerään jonkun toisen pellolta kymmenen litraa herneitä syötäväksi. Tällöin minulle syntyy velvollisuus korvata herneet.
Olennaista sopimuksen syntymiselle on nimenomaan se, että parkkeeraaja käyttää konkreettisesti toisen omaisuutta parkkeeraamalla autonsa. Kaikenmaailman huulenheitot tuulilasissa olevista lapuista, että "lappujen kiinnittäminen autooni maksaa 40€" ovat perättömiä, koska tällöin puuttuu se koko jutun olennaisin asia, eli toisen omaisuuden omaksi edukseen käyttäminen ja epäoikeutetun edun tavoittelu. Tällöin kyse olisi ennemmin velvollisuudesta vaatia lahjaa, joka taas on absurdi konsepti.
Totta tämäkin. Itse haen rajoja, mihin kaikkeen voidaan soveltaa sopimuksia, mitkä ovat kyltteinä kadun varressa tai pihalla.
Saavuttaako henkilö etua, jos kävelee toisen pihan poikki? Tai toisen omistamalla kadunpätkällä? Tietenkin saa. Voiko siitä antaa rangaistuksen tyyliin "lukemalla kyltin hyväksyt ehdot"?
Tässä julkisessa keskustelussa on taustalla ajatus, että oikeudenkäyttö pitää demokratisoida, ottaa kansan haltuun. Oikeusistuinten ikään kuin pitäisi kuunnella kansan mielipidettä eikä "vain" lukea lakia.
Lainkäyttäjänhän tulisi olla riippumaton ja taannehtivuuskiellon vuoksi perustaa ratkaisunsa tekohetkellä voimassa olevaan oikeuteen. Ratkaisupakosta johtuen, oikeus on aina olemassa, vaikka lakia ei olisikaan.
Mielenkiintoista on se, että saako kolmijako-opin mukaan nyt edes säätää lakia joka de facto kumoaa tuomioistuimen päätöksen... Ehkä saa, kun sitä sovelletaan säätämishetkestä eteenpäin.
Sakot valtion maksettavaksi!
Voimassa olevan lain mukaiset pysäköintimaksut on tietenkin maksettava. Epäilen kuitenkin että lain muuttuessa "kansan oikeustaju" vaatii, että näitäkään virhemaksuja ei tarvitse maksaa. Tässä tapauksessa saamamiehille korvataan menetetty laillinen saatava valtion varoista.
Olipa lakikiemurat mitkä tahansa, niin sellaiset luikerot, jotka yrittävät käyttää toisten parkkipaikkoja maksamatta korvausta, joutaakin vähän opettaa. Näinhän taisi käydä tällekin väärinparkkeeraajalle lopulta.
Niin, oikeudenmukaisuudenhan kannalta asia meni ihan oikein. Ko. henkilö käytti toisen omaisuutta luvalla, mutta rikkoi luottamuksen irtaantumalla konkludentista sopimuksesta. Kysymys on periaatteessa samasta asiasta kuin, että esim. itsepalvelukaupassa tai huoltoaseman kassapalvelumittarilla henkilö jättää maksamatta, vaikka hinta hyödykkeelle on ilmoitettu. Tällöin kysymys on varkaudesta. Ja tähän asti olen luullut, että myös varallisuusoikeuden (kiinteistö) luvaton käyttö olisi myös rangaistavaa.
Mutta jos varastat kaupasta, ei kauppa voi sinulle sakkoja antaa, vaan asia menee poliisin hoidettavaksi.
"Peruskysymys nyt kuitenkin vain on siitä, että saako toisen pihalle parkkeerata? Jos perusoikeudet ja perustuslaki johtaisivat siihen, että tilanteessa, jossa kunta ei valvo asiatonta pysäköintiä, yksityisellä ei olisi muuta mahdollisuutta kuin kärsiä muitten touhua, niin kyllä se on sitten huono perustuslaki."
Kyllähän yksityisellä on muukin mahdollisuus: kutsu poliisit. Mielestäni tässä ei nyt voida takertua siihen että mikä on käytännöllistä ja mikä ei, vaan siihen, mitä laki sanoo yksityisen tahon julkisen vallan käytöstä.
Kannattaa huomata, että KKO 2010:23 tapauksessa ei äänestetty siitä, oliko kyse julkisoikeudellisesta maksusta, vaan siitä, syntyikö tapauksessa siviilioikeudellinen sopimus. Leike kohdan 9. perusteluista:
"Tässä tapauksessa ei siten ole kysymys julkisen vallan käytöstä, vaan ainoastaan siitä, onko yksityisten välille syntynyt pysäköintiä yksityisellä alueella koskeva sopimus ja onko sopimusta rikottu."
Myös erimieltä olleet oikeusneuvokset hyväksyivät perusteluiden kohdat 1-12.
Tuskin kukaan voi olla sitä mieltä, että lainsäätäjän pitäisi ryhtyä kasuistisesti säätämään missä kaikissa tilanteissa konkludenttinen sopimus voi syntyä. Keskustelun pitäisi koskea korkeintaan sitä, onko tuo jotain (merkittävää) julkisen vallan käyttöä?
Muutoin tuossa kohuamisessa on huomionarvoista, ettei julkisuudessa haastatelluissa "oikeusoppineissa" ole yhtään sivilistiä. Vain tätä teoreetikkoporukkaa, joista virolaista lainaten:
"Kuten Koskelo sanoi, Ruotsissa vastaava lainsäädäntö ei herättänyt lainkaan sellaisia poliittisia intohimoja kuin meillä nyt on tapahtunut. Mistä tämä johtuu? Yksinkertaisesti siitä, että Ruotsissa ollaan fiksumpia eikä siellä ole sellaista radikaaleista juristeista ja "oikeusoppineista" koostuvien valtiosääntöjuristien ja oikeusteoreetikkojen laumaa, joka yrittää tehdä asiasta kuin asiasta perustuslakikysymyksen."
Peruskysymys nyt kuitenkin vain on siitä, että saako toisen pihalle parkkeerata? Jos perusoikeudet ja perustuslaki johtaisivat siihen, että tilanteessa, jossa kunta ei valvo asiatonta pysäköintiä, yksityisellä ei olisi muuta mahdollisuutta kuin kärsiä muitten touhua, niin kyllä se on sitten huono perustuslaki.
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 16 kommenttia