Hyvän teon kriisi

Aiheesta

Eurooppalainen keskustelu on taas viimepäivinä pyörinyt Kreikan ja euron tulevaisuuden ympärillä. Kreikalle on annettu vaihtoehdoiksi joko hyväksyä kaikki vaatimukset tukitoimien ehtoina tai siirtyä ulos eurosta. Tämän on tulkittu tarkoittavan uusien valuutta-alueiden syntymistä ja eräänlaista Kreikan pelastautumista vanhaan kunnon drakhmaan. Suomen asemaksi on uumoiltu milloin säilymistä eurossa, joka toki voi rakentua myös Saksan ympärille erilliseksi markaksi tai sitten joko yhteispohjoismaiseen kruunuun taikka omaan markkaan. Euron epäonnistumisen on katsottu tarkoittavan jopa koko Euroopan unionin loppua siinä määrin, että myös maanosan rauha voi olla koetuksella.

Muualla Euroopassa syyttävä sormi osoittaa milloin kapitalismiin, milloin laiskoihin kreikkalaisiin ja milloin ahneisiin pankkiireihin. Tämän rinnalla esitetään ajatuksia valuvirheistä, joita euroon liittyy muun muassa devalvointioption puuttumisen vuoksi taikka erilaisten kansantalouksien yhteiselon vuoksi. Harvoin kuitenkin jää pohtimatta missä oikeasti syyt ovat.

Eikä kovin kehittävää ole myöskään ehdotukset, joilla etsitään valitusta linjasta poikkeavaa tietä. Euron ja EU:n hajoittaminen nousee näissä usein keskeiselle sijalle, samoin kuin illuusio kyvystä palata vanhaan, EU:a ja euroa edeltäneeseen tilanteeseen. Käsitykseni mukaan näissä kaikissa osasissa on tiettyjä ongelmia, joita tässä kirjoituksessa yritän havainnollistaa.

Mitä onkaan tapahtunut?

Talouden myllerrys alkoi vuonna 2008 Yhdysvalloista, jolloin selvisi Bushin hallinnon harjoittaman sosiaalisen politiikan aiheuttaneen asuntomarkkinoille kuplan, joka myös samalla puhkesi. Kysymys oli ollut siitä, että nousukaudella haluttiin turvata jokaiselle mahdollisuus omaan omistukseen, erityisesti asuntojen omistukseen, jolloin lainoja ei myönnetty maksukyvyn mukaan, vaan erilaisten sofistukoituneiden johdannaisten tukemana. Ajatus oli hyvä tai ainakin hyvää tavoitteleva, sillä sillä haluttiin estää yhteiskunnan jakautuminen köyhiin ja rikkaisiin siten, että myös heikommalla sosiaalisella asemalla olevilla olisi mahdollisuus elää amerikkalaista unelmaa tai ainakin olla lisäämättä muiden hyvinvointia omalla kustannuksellaan. Ajateltiin, että ihmisten olisi parempi maksaa itselleen "vuokraa" kuin muille.

Kun rakennelma alkoi mädäntyä, yrittivät pankit paeta ja myydä huonoja lainoja muualle. Kun tämä huomattiin syntyi rahoituskriisi, jossa pankit eivät enää luottaneet toisiinsa, eivätkä rahoittaneet toisiaan. Tässä yhteydessä FED otti haltuunsa muutaman pankin, mutta yltiölibertartistien vaatimuksesta haluttiin yhden pankin, Lehman Brothersin, antaa kaatua, jotta voitaisiin havaita kuinka hyvin Adam Smithin yhdellä sivulla yhdessä kirjassa esittämä lause kaiken korjaisi. Seuraukset olivat katastrofaaliset. Ehkä tässä unohtui Smithin vaatimukset muun muassa moraaliyhteisöstä sekä teorian laatimisen ajankohta ja reunaehdot.

Luottamuspula johti siihen, että pankit alkoivat, itseasiassa Smithin teorialle uskollisesti, rahoittaa vain tuntemiaan, lähialueensa, yleensä kansallisia yhtiöitään. Tämä taas johti siihen, että pääosa yrityksistä joutui hankkimaan rahoituksensa kansallisilta pankeilta, joka taas yhdessä pankkien vakavaraisuusvaatimuksien vuoksi johti siihen, että pankkien piti päästä eroon ns. huonommista (lue: huonommin tuottavista) lainoistaan. Tämän seurauksena muun muassa Suomessa kuntien marginaalit nousivat ja pankit saivat tahtonsa läpi, kun kunnat siirtyivät oman "kuntabondijärjestelmänsä" piiriin lähes täydellisesti. 

Talouden yskiminen johti samalla myös kaupankäynnin vähentymiseen eli kapitalismin kone ei enää pyörinyt kuin rasvattu. Tähän johti lähinnä yleinen luottamuspula, mutta myös rahoituksen puutteesta aiheutunut kyvyttömyys ostaa. Pienempiä vaikutuksia oli myös sillä, että oli syntynyt erilaisia liikkeitä, jotka toiminnallaan hankaloittivat talouden kiertokulkua. Tällaisia ovat olleet muun muassa erilaiset "älä osta mitään päivät" ynnä muut, jotka lähinnä vain heikentävät hyvinvointia. Myös vaatimuksilla jakaa syntynyttä hyvää ja niistä aiheuttaneilta työn hinnan kasvuja, on omat vaikutuksensa.

Kansantaloudet romahtivat. Tätä paikattiin keynesiläisellä julkisen vallan elvytyspolitiikalla. Verorahoin ja velkarahalla pyrittiin ylläpitämään kysyntää, jota luonnollisesti ei ollut riittävästi. Seurauksena oli valtioiden velkaantuminen, mutta työttömyyden kasvun torppaaminen. Näin ollen pystyttiin hiljalleen käynnistämään kasvu tilanteessa, jossa totaali romahdusta ei ollut tullutkaan. Näin ollen sisäisen kulutuksen myötä säilytettiin iskukyky tuleviin vientitaistoihin.

Nousun jälkeen uuteen kriisiin

Elvytyspolitiikka näytti onnistuneen ja kasvu alkoi. Ongelma kuitenkin oli se, että osassa maita työttömyys kuitenkin kasvoi erityisesti johtuen tyytymättömyydestä ja sisämarkkinoiden yskimisestä. Syytä oli myös siinä, että maailman järjestys oli muuttunut erityisesti Kiinan jatkuvan kasvun vuoksi. Kun Kiina kasvoi ja kasvoi, jäivät muut mahtimaat vaihtotaseissaan jalkoihin. Tämä tarkoitti käytännössä kansantalouksien velkaantumista, jotta ne pystyivät ostamaan kiinalaisia tuotteita. Tässäkin yhtenä syynä oli asenne, haluttiin antaa jokaiselle mahdollisuus toteuttaa unelmiaan. Tätä tehtiin velkarahalla ja kasvavalla sosiaalivaltiolla, joka kulutti enemmän kuin tuotti. Lakkoilu ja työmarkkinaiskut johtivat työn hinnan kallistumiseen, joka taas vaikeutti myös viennin kilpailukykyä. Syntyi myös epäsuhta, jossa euroalue jaettiin kahteen osaan. Niihin, jotka pystyivät käynnistämään kasvun ja niihin, jotka eivät siinä pystyneet. Vaihtotaseet muodostuivat sisämarkkina-alueella epätasapainoisiksi, jolloin esimerkiksi kreikkalaiset eivät saaneet vientiin riittävästi, kun taas suomalaiset ja saksalaiset eivät ostaneet lamankaan aikana tarpeaksi ulkomailta, vaan de facto kansantalous lainasi rahaa ulospäin velkaannuttamalla muita kansantalouksia.

Syntyi luottamuspula julkisyhteisöjä, erityisesti valtioita kohtaan. Ajateltiin, että niillä ei ole enää varaa rahoittaa sitä hyvinvointivaltiota, jonka se oli rakentanut ja lopulta ylläpitänyt myös taantuman aikana. Valtioiden velkataakka nousi liian suureksi eikä rämpivät työllisyyden kehitykset pystyneet tilannetta tasapainottamaan, vaan epäluottamus syntyi valtioita koskaan. Näin ollen ei haluttu enää rahoittaa niitä, koska riskit nousivat liian suuriksi. Ainakin hinta rahalle nousi, joka taas johti tarpeeseen rakentaa erilaisia vakuusmekanismeja. Ja nyt olemme tässä.

Syyllisiä etsimässä ja kriisiä ratkaisemassa

Syyllisiä kriisiin on siten useita. Niitä ovat sekä poliitikot, jotka ovat toki kansan vaatimuksista halunneet rakentaa parempaa yhteiskuntaa sekä pakottaneet pankit esimerkiksi vastuuttomaan asuntolainotukseen kasvun turvaamiseksi ja omistuspohjan laajentamiseksi. Tottakai myös sillä on syynsä, että jotkut toiset maat ovat myyneet toisille enemmän kuin nämä kansantaloudet ovat pystyneet ottamaan vastaan. Tässäkin ajatuksena on ollut erilaisten hyödykkeiden tuominen kaikkien saataville. Luonnollisesti myös pankeista ja pankkiireista löytyy ahneita ja Euroopan etelävaltioista "laiskoja", mutta kyse on kuitenkin kokonaisuudesta.

Sen sijaan eurossa ei ole syy. Siinä on kyllä valuvika, mutta se ei ole se, että joku valtio on mukana eurossa, vaan nimenomaan siinä, ettei a) sopimuksia ole noudatettu ja b) valuuttapolitiikan kumppanina ei ole unioninlaajuista talouspolitiikkaa. Käytännössä valuvika ratkaistaisiin helpoiten liittovaltiolla tai vähintäänkin eurobondjärjestelmällä, jota esimerkiksi Suomen kunnat ovat helposti hyödyntäneet. Ei siinä oikeasti ongelmaa ole ollut, että raha hankintaan yhdessä ja kulutetaan erikseen.

Suomen kannalta kaikkein järkevintä on kuitenkin jo ihan valuuttapoliittisista syistä pitää kiinni eurosta ja turvata sitä. On nimittäin niinkin, että vahvojen talouksien valuutta olisi Suomelle loppu, koska emme vain ole kilpailukykyinen siinä. Väistämättä Saksajohtoinen valuutta kääntyisi meitä vastaan ja olisimme tilanteessa, jossa emme edes pystyisi douppaamaan. Sama, ehkä jopa hieman huonompi tilanne olisi pohjoismaisessa mallissa, koska tällöin jäisimme väistämättä jalkoihin isojen talousalueiden välisessä kisassa. Samasta syystä markkaan paluu olisi tyhmää, mutta järkevin euron säilyttämisen jälkeen, koska siinä talous- ja rahapolitiikka olisi kumppaneita.

Eikä eurosta eroaminen olisi hyvä myöskään muille. Jos esimerkiksi Kreikka irrottautuisi ja devalvoisi rahansa, olisi seuraus kreikkalaisille kestämätön, koska silloin muut maat kävisivät kuppaamassa sieltä lopunkin varallisuuden, koska valuutta olisi niin halpaa, jolloin myös kaikki varallisuus olisi halvempaa. Mitään hyötyä douppauksesta ei myöskään olisi maalle, joka ei ole Suomen tai Saksan kaltainen vientimahti. Vain kansa kärsisi. Seurauksena olisi todennäköisesti uusi kriisi ja se olisi sotilaallinen, valitettavasti.

Kirjoittaja on 29-vuotias politiikan tarkkailija.