Kuntakeskustelussa ahdistava henki

Aluksi

Palasin joulukuun alussa kuntajohtajuuden ihmeelliseen maailmaan. Luonnollisesti opiskeluvuoteni ajan seurasin myös kuntapolitiikkaa sekä valtiontasolla että paikallisesti, joten tiesin millaiseksi maailma oli välivuoteni aikana kehittynyt. Maassa oli uusi hallitus ja uusi tavoitetila muokata kuntarakennetta "hevoskärryajalta" modernimmaksi, kuten joissain yhteyksissä on sanottu. Uuden hallinto- ja kuntaministerin johdolla käynnistettiinkin koko maata koskeva kuntauudistushanke, jossa rakenne katsottaisiin täysin läpi.

Kuntauudistuksen käynnistäminen johti lähes välittömästi kapinaliikkeeseen, puhuttiin kuntakapinasta, johon joukko kunnallispoliitikkoja, kuntia ja jopa kunnanjohtajajia ilmoittautui. Kapinaliike ryhtyi julistamaan itsenäisesti selviävien kuntien ja kunnallisen itsehallinnon autuutta. Hetkessä syntyi liike, joka ryhtyi masinoimaan kritiikkiä sekä valtioneuvostoa että kuntaliittoa kohtaan. Erityinen kritiikki kohdistui pakkoliitoksiin, jotka poliittisesti nostettiin esiin. Vastareaktiona valtionvarainministeriöstä kiirehdittiin kertomaan, ettei perustuslaki suojaa kuntia pakkoliitoksilta, koska siellä puhutaan vain siitä, että kuntia pitää olla. Tulkinnan mukaan määrä on vapaa. Näin ehkä lakipositivistisesti onkin, mutta kyllä itsehallinnolla on myös suoja. Tämä tulee myös paikallisen itsehallinnon peruskirjasta, joka muuten on se syy, ettei sen ratifioinnin jälkeen enää pakkoliitokset ole olleet kuntajakolaissakaan mahdollisia, vaikka nykyistä lainsäädäntöä on luonnehdittu pitkällä ajalla poikkeukseksi. Saman logiikan mukaan myös esimerkiksi avioliiton sisäisten raiskausten nykyinen rangaistavuus olisi sitten poikkeus, vaikka ymmärretäänkin sen olevan kehitystä.

Kuntajakouudistuksen poterot ja ahdistavuus

Kuntajakouudistuksesta käytävää keskustelua ei oikeastaan nykyisellään edes ole. Tämä johtuu tilanteen poteroitumisesta. Kummatkaan selvästi näkyvät osapuolet, kun eivät anna tuumaakaan periksi. Tämä on pahasta. Se ei ole sellaista suomalaista toimintatapaa, jossa haettaisiin sopien ratkaisua. Tämä kritiikki menköön sekä hallitukselle että oppositiolle, mutta myös itseni kaltaisille kuntauudistuksen kannattajille kuin kriitikoillekin. Tarvittaisiin henkeä, jolla päästään eteenpäin, ei taaksepäin.

Erityisesti poteroituminen ja ahdistava henki tuli esiin joulukuun kuntauudistusseminaarissa Helsingin kuntatalolla, jossa suhtautuminen joidenkin kollegojen osalta oli jopa pahansuopaa, vihamielistä tai muutoin ongelmallista. On ikävä nähdä kuinka virkamiesryhmät kääntyvät politiikkaan ja tuovat ongelmia esiin tavalla, joka ei mielestäni sovi johtavan viranhaltijan käytökseen. Onneksi pahimpia kommentteja ei edes sanottu mikkiin.

Sekä tilaisuudessa että sen ulkopuolella välitetään jopa täysin virheellisiä tietoja sekä uudistajien että vastustajien kannoista. Lisäksi minua huolestuttaa eniten se tapa, jolla omissa kunnissa kuntalaisia informoidaan. Ymmärrän kyllä, että poliitikoilla on vapaat kädet väittää mitä tahansa, mutta pelottavaa - huolimatta siitä, että suomalaisessa kulttuurissa virkamiehillä on laaja ilmaisuvapaus - on se kun viranhaltijat esittävät selvästi totuutta vääristyen syleileviä kantoja. Ja ei kannoillakaan olisi sinänsä merkitystä, mutta kun ne esitetään virallisen julkishallinnon edustajilta, olemme ongelmissa.

Mistä tämä on seurausta?

Näkemykseni mukaan virkamiesten politisoituminen tässä kysymyksessä juontaa juurensa yhteiskunnan viime vuosien yleisestä politisoitumisesta sekä toisaalta taas yleisestä vihantunteesta, jota maassamme on synnytetty. Edellisen osalta on syytä huomauttaa, että sillä että virat täytetään yhä enenevässä määrin poliittisesti, ei voi olla myönteistä vaikutusta. Jälkimmäisen osalta taas tiedämme mikä voimavara viha on ja väärissä käsissä se vain tuhoaa.

Kirjoittaja on 29-vuotias helmikuista väitöspäiväänsä odottava hallintotieteiden lisensiaatti ja yhteiskuntatieteiden maisteri, joka yksityishenkilönä haluaa tuoda esiin tuntojaan suomalaisen yhteiskunnan nykykehityksestä.